Blogi

Käsittelemme blogissamme ajankohtaisia asioita terveyteen, hoivaan ja hyvinvointiin liittyen.

Takaisin

Tositarina omaishoitajuudesta

  • Tytär
  • 12 Jun 2018

Attendo järjesti kesäkuussa 20 omaishoitajalle hyvinvointiviikonlopun. Saimme lehtimainoksemme takia paljon koskettavia tositarinoita omaishoitajien arjesta. Kirjoittajien luvalla julkaisemme nyt teille muutaman. Tässä ensimmäinen koskettava kertomus, jonka on kirjoittanut tytär.

Omaishoitaja, sinä olet sankari

" Äitini voimat ovat hiipuneet. Hän luki lehdestä ilmoituksenne ja leikkasi mainoksenne tekstin: "Omaishoitaja, sinä olet sankari" ja kiinnitti sen vessan oveen, josta näkisi tekstin joka päivä. Äiti soitti minulle sanoi: " Lupaathan hakea minulle paikkaa tähän hemmotteluviikonloppuun, en jaksa tehdä hakemusta itse. Tee se, vaikka en enää välttämättä ole tuolloin omaishoitaja." Kohtalo puuttuikin peliin ja rakas isäni, äitini omaishoidettava yli kymmenen vuoden ajan, menehtyi seuraavana päivänä. 

Miten kaikki tämä alkoi? Miten äidistäni juuri eläkkeelle päästyään tuli omaishoitaja? Vielä työelämässä ollessaan isäni joutui 60-vuotiaana äkilliseen ohitusleikkaukseen yliopistolliseen keskussairaalaan. Tämän leikkauksen jälkeen mikään ei ole ollut niin kuin ennen. Isä heräsi normaalisti, mutta äkkiä hän alkoi taantua. Isä kiidätettiin tutkimuksiin ja todettiin, että hänellä on aivoinfarkti eikä mitään voida enää tehdä. Tästä seurasivat piinaavat odotuksen hetket. Emme voineet muuta kuin odottaa kuinka paljon infarkti isästä vie. Sairaalassa vierähti parisen viikkoa, jonka jälkeen isä siirrettiin yliopistollisesta sairaalasta keskussairaalaan teho-osastolle. Teho-osastolla elimme kriittisiä hetkiä moneen otteeseen. Elämänennuste kiikkui siinä 50%/50%. Teho-osastojakson jälkeen siirryttiin sydänvalvontaan, jossa lääkärit toisensa jälkeen ihmettelivät kun sydämen syke pysyi päiväkausia lähellä 200. Sähköshokkeja annettiin monia, mutta tuloksetta. Ihme kuitenkin tapahtui ja isä pääsi  sydänvuodeosastolle. Tässä vaiheessa, monien viikkojen jälkeen isä alkoi palata tähän maailmaan ja todelliset vauriot alkoivat selvitä perheelle. Isä tulisi olemaan koko elämänsä pyörätuolissa toispuolihalvaantuneena. Puolen vuoden kuntoutuksen jälkeen isä oli valmis tulemaan kotiin. Moni ihmetteli, että aikooko äiti oikeasti ottaa isän kotiin ja hoitaa häntä siellä. Äiti ei missään vaiheessa ajatellut muuta vaihtoehtoa.

Ensimmäiset hetket omaishoitajana olivat pelottavia äidille. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. Äidillä ei ole ajokorttia, joten kaikki askareet ja kaupassakäynnit piti yrittää jotenkin saada hoidetuksi ilman autoa.  Isä toipui niin, että hän kotioloissa pystyi auttavasti kävelemään kepin kanssa. Rollaattorin käyttö ei onnistunut, koska toiseen käteen toimintakyky ei palautunut ollenkaan.

Kotona sattui ja tapahtui.  Isä muun muassa kaatui muutamia kertoja. Onneksi niistä muistona olivat aina vain viikon verran suuret mustelmat. Isää ei voinut jättää kotiin kovinkaan pitkäksi aikaa yksin. Hän ei pystynyt esimerkiksi lämmittämään itselleen ruokaa. Isä pääsi muutamia kertoja kuntoutukseen ja nämä hetket olivat oikeastaan äidin ainoita pieniä henkireikiä. Tämän lisäksi isä oli välillä tyttärensä luona yäkylässä.  

Äiti ei käyttänyt omaishoitajille kuuluvia vapaita, koska isä ei halunnut mennä intervallihoitoon. Äiti halusi aina toimia isän parhaaksi. Näistä kymmenestä vuodesta voisi kirjoittaa vaikka romaanin, mutta jätän sen toiseen ajankohtaan.

Etteikö tämä kaikki olisi ollut jo tarpeeksi raskasta äidille? Taas kerran kohtalo puuttui peliin. Muutamia vuosia sitten isä alkoi rajusti laihtua. Tutkimusten jälkeen lääkäri kertoi puhelimessa, että isällä on haimasyöpä. Maailmamme romahti.  Valmistelimme hautajaisia kunnes äiti sai puhelun: kyseessä ei olekaan syöpä vaan jotain hyvin epätyypillistä kasvustoa haiman ympärillä. Isälle laitettiin sappitiehytdreeni ja tästä seurasi äidille taas paljon lisätyötä, mutta äiti selviytyi tästäkin. Hän putsasi dreenin kaksi kertaa päivässä ja laittoi sidoksia letkun ulostulokohtaan päivittäin. Lähes päivittäin äiti joutui vaihtamaan lakanat, sillä yön aikana sappinestettä oli valunut aina sänkyyn.  Isä sai myös ruokaentsyymejä, jotka auttoivat rasvaa ja ravintoaineita imeytymään.  Iloitsimme lisäajasta isän kanssa. Väitän, että äiti näiden kymmenen vuoden aikana pätevöitti itsensä lähes sairaanhoitajaksi. Meni pitkä tovi ennen kuin uskoimme todella, ettei kyseessä ole syöpä.

Pian isä alkoi jälleen laihtua entsyymeistä huolimatta. Isä meni dreenin vaihtoon keskussairaalaan, jossa kuulimme, että isällä on syöpä ja elinajanennuste on 2 vk-2kk. Tästä alkoivat piinaviikot. Laskimme viikkoja ja niiden kulumista. Viikot kuitenkin kuluivat toisensa jälkeen ja asetimme tavoitteita isän elämään. Suuri toive äidillä ja isällä oli, että isä pääsisi lastenlapsensa ylioppilasjuhliin. Näin myös kävi. Tällöin isä oli elänyt ne maksimissaan luvatut kaksi kuukautta. Tämän jälkeen toiveena oli vielä nähdä joulu. Näin myös kävi. Isä näki myös uuden vuoden sekä talviolympialaiset, joita ei enää kovin paljon jaksanut seurata.

Alku vuonna äiti sairastui pahaan influenssaan. Hän pelkäsi kuolevansa. Sitkeästi viimeisillä voimillaan hän hoiti isän lähes yksinään, sillä samaan aikaan minäkin sairastin kotonani.  Pääsiäisenä isä istui pienen perheensä kanssa ruokapöydässä ja maisteli herkkuja. Tämän jälkeen hänen vointinsa alkoi hiipua. Isä oli kotisairaanhoidon piirissä, mutta hoitajien käynnit olivat vähäisiä. Äiti ja isä halusivat pärjätä kahdestaan. Viimeisinä kuukausina isä oksenteli lähes päivittäin ja äiti urhoollisesti siivosi oksennukset ja piti oksennusastiaa isälle.

Isän toive oli saada olla kotona loppuun saakka. Näin myös kävi. Isän viimeisenä elinviikkona äiti pyysi, että olisin hänen kanssaan koko viikon. Kuoleman ilmeinen läheisyys pelotti äitiä. Lopulta isä nukkui ikiuneen rauhallisesti omassa sängyssään pää tyynyliinalla, jossa luki:" Nuku hyvin". "