Vuoripirtin Attendo-kodin johtaja Niina kertoo, miltä tuntui olla läheinen isänsä muistisairauden aikana. Tämä on tarina huolesta ja lopulta helpotuksesta.
En osannut arvata, kuinka syvästi tämä kampanja koskettaisi minua, kun luin ja kuuntelin läheisten tarinoita ensimmäistä kertaa. Sitten ymmärsin miksi. Olin kulkenut itse saman polun, kertoo Vuoripirtin Attendo-kodin johtaja Niina.
Isäni sairastui muistisairauteen jo vuonna 2015. Ensimmäiset vuodet menivät melko rauhallisesti, mutta vuosien mittaan sairaus eteni. Vuonna 2022 elämä muuttui. Isä jäi yksin, hänen avopuolisonsa oli väsynyt kantamaan vastuuta. En syytä siitä ketään. Päinvastoin ymmärrän tänään paremmin kuin koskaan, miten raskasta jatkuva huoli ja vastuu voivat olla.
Asuimme lähes 500 kilometrin päässä toisistamme. Alkoi kuukausien mittainen taistelu avun saamiseksi. Minun silmissäni hoivan tarve oli jo suuri, mutta riittäviä palveluja ei tuntunut löytyvän. Aika kului, ja samalla vastuu kasvoi.
Muistan edelleen, kuinka repivää oli pohtia, mitä tekisin. Jättäisinkö isäni tutulle paikkakunnalleen, ystäviensä ja sukulaistensa lähelle vai toisinko hänet lähemmäs itseäni? Lopulta tein päätöksen, jota pitkään pidin elämäni vaikeimpana. Muutin isäni pääkaupunkiseudulle.
Vaikka päätös tehtiin hänen suostumuksellaan, tunsin pitkään syyllisyyttä. Kysyin itseltäni yhä uudelleen, olinko tehnyt oikein. Olinko vienyt muistisairaan ihmisen pois hänen kodistaan, juuriltaan ja tutusta elämästään?
Kun hoivan tarve kasvoi, myös oma vastuuni kasvoi. Puhelin soi päivittäin, joskus jopa useita kertoja tunnissa. Huoli kulki mukana töissä, kotona ja öisin. Isä asui tuolloin järjestämässäni palvelutaloasunnossa, mutta ei mennyt aikaakaan, kun hän joutui sairaalaan. Vierailin sairaalassa, järjestin asioita, kävin neuvotteluja ja yritin samalla pitää kiinni omasta arjestani. Jälkikäteen ajateltuna nuo vuodet ovat yksi suuri sumu.
Lopulta aloitin määrätietoisen työn sen eteen, että isä pääsisi ympärivuorokautisen hoivan piiriin. Se vaati lukemattomia puheluita, sähköposteja ja keskusteluja. Kun puhelu hoivakotipaikasta viimein tuli, muistan edelleen sen helpotuksen tunteen. Sinä päivänä hartioiltani putosi valtava taakka.
Tämä kokemus muutti minua ihmisenä ja johtajana. Se opetti minulle enemmän läheisten huolesta, epävarmuudesta, syyllisyydestä ja väsymyksestä kuin mikään koulutus olisi voinut opettaa.
Kun kohtaan työssäni läheisiä, en näe vain läheistä. Näen ihmisen, joka on ehkä valvonut öitä, kantanut vastuuta vuosien ajan ja yrittänyt tehdä parhaansa rakkaansa puolesta. Siksi tämä kampanja on minulle niin tärkeä.
Kun puhumme hoivajonoista, palveluiden saatavuudesta ja odotusajoista, muistetaan myös läheiset. He odottavat yhdessä hoivaa tarvitsevan kanssa. Ja usein he kantavat paljon enemmän kuin ulospäin näkyy.
Niina, Attendo Vuoripirtin johtaja
Kuvassa Niinan isä. Hän vierailee Niinan luona viikoittain. Yhdessä vietetään aikaa esimerkiksi ulkoilemalla.
Kun puhutaan hoivan pitkistä odotusajoista ja jonoista, yksi ryhmä unohtuu usein. Läheiset. Ehkä sinä. Sinä odotat hoivaa tarvitsevan rinnalla. Sinä olet kokki, siivooja ja edunvalvoja. Se vaatii paljon. Joskus liikaa. Siksi me Attendolla teemme kaikkemme, että huoli helpottaisi. Että läheistäsi odottaisi koti. Ja että sinulle riittäisi yksi rooli: olla se rakastava läheinen.
