Panu Mäenpään vieraskynä: Kun ei kaappiin tarvitsisi mennä hädän ja hoivan hetkellä

Itse olin sairaalassa hoidettavana viime vuonna, ja minun mukanani oli puolisoni, joka on myös mies. Sairaanhoitaja kysyi minulta, puolisoni läsnä ollessa, mitkä ovat lähiomaiseni yhteystiedot. Pyysin kysymään tuolissa istuvalta mieheltä. Hoitaja toisti kysymyksen: ”ei, kun siis lähiomaisen”. Tarkensin, että tuolissa istuva mies on minun aviomieheni.

Tätä ei varmastikaan erinomaista hoivaa myöhemmin antanut ammattilainen tehnyt tahallaan, vaan tottumuksesta. Mutta usein tottumus onkin yhdenvertaisen ajattelun suurin vihollinen. Hyvää tarkoittavat ihmiset, me kaikki, olemme kuitenkin vahvasti tottumuksen vietävänä, kunnes pysähdymme miettimään alitajuisia järjestelmiämme ja alamme tekemään niihin aktiivista muutosta. Tämä isolta tuntuva muutos on itseasiassa sarja pieniä, arkipäiväisen toiminnan ja ajattelun muutoksia, joihin myös totumme suhteellisen nopeasti.

Työelämässä voidaan ajatella, että kaapin ovi on pyöröovi, jossa tulemme ja menemme edestakaisin kaappiin ja takaisin. Ennen omaa ihmisoikeusaktivistin julkista uraa minäkin sain usein korjata kysyttäessä, että mitäs tyttöystävälle kuuluu. Se on jäätävä hetki ihmiselle, kun pitää nopeasti arvioida, mitkä vaikutukset korjaamiselle on ympäristössä. Hyväksytäänkö minut? Tuleeko tästä ikävä hiljaisuus? Joudunko silmätikuksi?

Kun tarvitsemme hoivaa, olemme heikoimmillamme. Haluammeko itse tuottaa lisää huolia tilanteeseen? Olipa kyse hätätilanteesta tai siitä, kun olemme ikääntyneitä: pitääkö vielä siinäkin iässä piilotella omaa identiteettiä, mennä takaisin kaappiin?

Miten toimia siis, ettei kohtaamisessa tule vahingossa kuormittaneeksi tilannetta entisestään?

Itse yritän aina kysyä avoimia kysymyksiä, joissa en oleta mitään, vaan annan ihmiselle mahdollisuuden itse kertoa, jos hän niin haluaa. Näin voi tehdä esimerkiksi viittaamalla vaikkapa puoliso-sanalla kumppaniin tai lähiomaiseen sen sijaan, että puhuisi olettaen miehestä tai vaimosta. Kenenkään ei ole pakko tulla kaapista ulos, mutta omalla toiminnalla luodaan puitteet sille, että se on mahdollista ja turvallista. Luodaan turvallinen tila, sanoilla ja teoilla, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Siitä hoivatyössäkin on kysymys: ihmisen kohtaamisesta, kunnioituksella ja empatialla.

Vaikka olen 49-vuotias ihmisoikeusaktivisti, jolla on kaikenlaisia liemiä ollut ympärillään keitossa, iloitsen silti nähdessäni sateenkaaritunnuksen, kun kävelen ovesta sisään. Seinällä, kaulanauhassa, pinssissä. Minulle se kertoo siitä, että minun ei tarvitse jännittää, täällä minut kohdataan kunnioittavasti, minä olen täällä arvokas ihminen.

Sitä toivon aina, kun olen tilanteessa, jossa tarvitsen apua, hoivaa, ymmärrystä. Että kaikesta hädästäkin huolimatta minuun suhtaudutaan arvokkaana ihmisenä.

Panu Mäenpää
Kirjoittaja on Seta ry:n ja Helsinki Pride -yhteisön entinen puheenjohtaja ja toimii nyt Ihmisoikeusliitto ry:n hallituksen puheenjohtajana.