”Asukkaan kohtaaminen arvostavasti on tärkein työtehtäväni”

Attendo Katarinanpuiston sairaanhoitaja Noora Oksanen tietää, miksi on tärkeää sukeltaa muistisairaan ihmisen todellisuuteen ja kohdata asukas arvostavasti. 

Sinulla on kymmenen vuoden kokemus hoitotyöstä ikäihmisten parissa, mutta hiljattain muutit tapaasi tehdä työtä. Mitä tapahtui? 

”Kävin työnantajan järjestämän Suomen Diakoniaopiston validaatiovalmentajakoulutuksen, joka muutti ajatteluani. Validaatiomenetelmä ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta aloin ymmärtää muistisairaiden ihmisten kohtaamista uudella tavalla. En ymmärrä, kuinka on mahdollista, että olen valmistunut lähi- ja sairaanhoitajaksi kuulematta validaatiomenetelmästä.” 

Mistä validaatiossa on kyse? 

”Validaatiomenetelmä on muistisairaiden ihmisten käytännöllistä hoitoa, jonka tavoite on vähentää ahdistuneisuutta ilman ahdistusta vähentäviä lääkkeitä. Se perustuu muistisairaiden ihmisten arvostavaan kohtaamiseen.” 

”Asukkaiden arvostava kohtaaminen on työni ydintä, mutta en ollut opiskellut sitä aikaisemmin. Olen aina pitänyt työstäni ja tehnyt sitä intuitiivisesti validoiden, mutta koulutuksesta sain tietoa, uutta intoa työhöni ja samalla tajusin, kuinka vaativaa työ ikäihmisten parissa on. Muistisairaiden ihmisten kohtaaminen ei ole helppoa, koska työssä on annettava itsestään ja heittäydyttävä luovasti tilanteisiin.” 

Mitä muutit heti tavassasi tehdä työtä? 

”Koulutuksen käytyäni aloin keskustella muistisairaiden asukkaiden kanssa rohkeammin kuin ennen. Koulutuksessa huomautettiin, että suomalaisessa keskustelukulttuurissa ei painoteta kysymisen merkitystä. Se on totta. Nyt kyselen enemmän. Ja voi, miten hienoja keskusteluja siitä on seurannut!”  

Mikä muu muuttui? 

”Ymmärsin entistä paremmin, että muistisairaalla ihmisellä sekoittuvat usein menneisyys ja nykyhetki. Minun tehtäväni ei ole vetää muistisairasta ihmistä omaan todellisuuteeni vaan sukeltaa hänen todellisuuteensa. Kyse ei ole siitä, että menisin mukaan ”valheeseen” vaan siitä, että ymmärrän, että se on hänen totuutensa. 

Ajattelin aikaisemmin, että asukkaan on helpompi olla, kun hän tietää, missä hän on ja mikä päivä on, mutta enää en muistuta muistisairaalle asukkaalle näistä asioista. Silloin minä vain yrittäisin repiä häntä omaan maailmaani.”  

Kiehtovaa! Annatko esimerkin hoivakodin arjesta. 

”Jos asukas on esimerkiksi kovasti lähdössä ”kotiin”, en enää ala selittää, että hän on nykyisessä kodissaan tai että hoivakoti on hänen kotinsa. En korjaa enkä täsmennä. Sen sijaan alan kysellä, millainen hänen kotinsa on. Kysyn, mikä tekee kodista kodin. On ollut aivan huikeaa huomata, miten keskustelut ovat muuttuneet ja tilanteet ratkenneet. Ero on ollut suorastaan uskomaton.” 

Kuulostaa siltä, että ahdistus todella vähenee kohtaamalla arvostavasti. 

”Minulle avautuu koko ajan enemmän ajatus siitä, mitä muistisairauden takana on ja pikkuhiljaa uskaltaudun hoitajanakin astumaan sinne "tuntemattomaan", sinne minne ikäihmisten mielet ja muistot heitä vievät. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää tai pystyä muuttamaan. Kohtaaminen ja lohtu ovat eniten avuksi. Kun ikäihminen saa käydä läpi asioitaan, hän voi saavuttaa rauhan, jota hän ei aiemmin syystä tai toisesta ole saanut. 

Olen oppinut esimerkiksi lähestymään lempeämmin erästä asukastamme, joka kaipaa kovasti huomiota. Hän kävelee itse ja puhuu vielä ja yleensä myös etsii jotakin: läheisiä, sormuksia, kotiaan. Hän pitää ääntä ja esittää toivomuksia. Nykyään pysähdyn poikkeuksetta hänen luokseen hetkeksi vaihtamaan muutaman sanan. Eilen hän osallistui poikkeuksellisesti tuolijumppaan. Tänään vaihdoimme yhdessä paidan, annoin hänelle omenan ja hän sanoi: ’Sinä olet aina ollut minulle niin hyvä. Kiitos.’ 

Sen parempaa palautetta en töissä voisi saada.” 

Miten ehdit kohdata asukkaita tällä tavalla arvostavasti kiireisessä arjessa? 

”Minulla ei ole työssäni kiireen tuntua. Yritän organisoida oman työni. Tilanteet toki muuttuvat päivän mittaan, mutta tämä työ vaatii joustavuutta. Työn tulokset ovat paremmat, kun työn tekee rauhassa. Yritän nyt priorisoida asukkaan kohtaamisen suoritteiden sijasta. Meillä on sama 0,6:n henkilömitoitus kuin muuallakin.” 

Kiireestä puhutaan kuitenkin lähes aina, kun puhutaan hoivakodeista. 

”En suoraan sanottuna tiedä, miksi. Ehkä se johtuu siitä, että Suomessa on vieläkin hoivakodeissa suoritepainotteinen työote. Tehdään ”tehtävää toisensa jälkeen”.  

Minäkin olen luontaisesti nopearytminen ihminen ja tekisin helposti työtehtävät peräkanaa, siirtyen asiasta toiseen, mutta tietoisella päätöksellä kykenen nyt keskeyttämään tehtävän, kohtaamaan asukkaan, ja sitten jatkamaan tehtävää. Tätä on täytynyt opetella, eikä se ole helppoa – mutta se on tehtävissä. Oleellista on keskittyä asukkaaseen. Hänen takiaan me olemme töissä. Me olemme töissä hänen kotonaan.” 

Miten se näkyy arjessa, kun keskitytään asukkaaseen? 

”Asukas pitää laittaa kaiken tekemisen keskiöön. Sen sijaan, että kaikki arjen merkitykselliset hetket, kuten syömiset, suihkussa käymiset ja läheisten vierailut järjestetään kellon mukaan tai meidän hoitajien mielestä sujuvimpaan järjestykseen, pitäisi miettiä, milloin tekeminen sopii asukkaan arkeen. Jos asukkaan pitäisi mennä suihkuun, hän saattaakin juuri sillä hetkellä tarvita kaikkein eniten huomiota ja läsnäoloa.” 

Asukkailla voi olla kaikenlaisia tarpeita. Ärsyynnytkö koskaan? 

”En ole immuuni ärsytyksen tunteille, mutta nyt kun ymmärrän, että ihmisellä on useimmiten syy toimia niin kuin hän toimii, ärsytykseni vähenee. Käyttäytymiselle on aina syynsä. 

Hoitajaa huuteleva asukas voi kaivata huomiota, ja hän rauhoittuu kyllä, kun hän huomiota hetkeksi saa. Ei riitä, että asukkaan luokseen ollaan pysähtyvinään. Pitää pysähtyä ihan oikeasti. Ahdistuneelle asukkaalle lyhytkin kohtaaminen voi olla hoitavampi kuin lääke.” 

Eli on ymmärrettävä, että ihmisellä on historiansa. 

”Kyllä. Minun tehtäväni on nähdä ihminen sellaisena kuin hän on mutta myös sellaisena kuin hän on ollut. Tähän tarvitsen avuksi myös läheisiä, jotka voivat kertoa, mitä henkilö arvostaa, mistä hän pitää, mistä hän ei pidä. Teemme Attendolla asukkaista Elämänkulku-tarinan, jossa heihin tutustutaan.” 

Voiko muuten validoida, vaikka ei osaisi hyvin suomea? 

”Validoiminen ei ole kielitaidosta kiinni, vaan arvostavan otteen voi näyttää myös eleillä, ilmeillä ja koskettaen. Ihminen aistii kyllä, kun toinen on aidosti läsnä. Meillä olisi opeteltavaa thaimaalaisilta ja filippiiniläisiltä hoitajilta vilpittömyydestä ja avoimuudesta. 

On myös hyvä muistaa, että meillä on paljon asukkaita, jotka eivät itse enää puhu.” 

Voiko validaatiota soveltaa myös läheistyössä? 

”Validaatiota voi soveltaa kaikessa ihmisten kanssakäymisessä aina palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon saakka. Läheistyö on isossa roolissa validaatiokoulutuksessa. Itselleni on vahvistunut läheisten merkitys myös arvokkaina tiedon lähteinä. Heidän ansiostaan voin tuntea asukkaan paremmin. 

Jos huomaan työssäni jonkin epäkohdan, alan selvittää, miten sen voisi korjata ja mietin, miten voisin itse toimia paremmin. Siksi pidän opiskelusta ja uuden oppimisesta. Haluan opiskella validaatiokoulutusta lisää. Opiskelen nyt myös saattohoidon erikoisammattitutkintoa. 

Tiedostan, että tässä ammatissa ei tule koskaan valmiiksi. Sovellan validaatiota nyt kaikessa vuorovaikutuksessa.” 

Pitäisikö validaatiokoulutus olla pakollinen jo opinnoissa? 

”Ehdottomasti. Lähiopetuksena! Ajattelen myös, että vanhuspuolen työ ansaitsee paljon enemmän arvostusta kuin sillä tällä hetkellä on. En enää ajattele, että olen vain ”jäänyt” vanhuspuolelle vaan tajuan, kuinka tärkeästä ja vaativasta työstä on kyse.”